Helmiä ja sikoja – ranskalaista huilu- ja cembalomusiikkia
Huilunsoitto oli 1700-luvun alun Pariisissa muodikas ajanviete. “Flûte allemandenakin” tunnettua poikkihuilua pidettiin ylhäisön ja erityisesti miesten soittimena, sillä naisille sen ei “epäsäädyllisenä” soittimena nähty soveltuvan. Huilun ajateltiin sopivan erityisesti ranskalaiseen musiikkiin sen pehmeän ja suloisen äänen vuoksi. Tämän lisäksi se soveltui hyvin viehkeiden korukuvioiden soittoon.
Ranskalaista (huilu)musiikkia luonnehtivilla hienostuneisuudella ja eleganssilla on myös dramaattinen kääntöpuoli, joka pääsee parhaiten esille Forquerayn ja Leclairin tuotannossa. Säveltäjät eivät itsekään olleet suoranaisia hienostuneisuuden esikuvia, pikemminkin päinvastoin: gambisti Antoine Forqueray jäi historiankirjoihin paitsi teknisesti vaativan musiikkinsa säveltäjänä, myös äkkivääränä miehenä, joka pahoinpiteli ensimmäistä vaimoaan ja kiusasi lahjakasta gambistipoikaansa Jean-Baptistea vähintään yhtä monipuolisesti kuin käsitteli soitintaan. Vihamiehiään itselleen ansiokkaasti hankkinut Jean-Marie Leclair taas tiettävästi päätti päivänsä murhan uhrina. Näitä dramaattisia hahmoja ja heidän hätkähdyttävää musiikkiaan tasapainottavat suloinen ja hitusen hupsu Braunin sonaatti sekä viehkeä Philidorin sarja, jossa huilu pääsee sekä äänenvärinsä että virtuoosisen äänenjoustavuutensa puolesta oikeuksiinsa.
Braun – Philidor – Forqueray – Leclair