Suomi 75 ‰

Rooleissa: Milka Ahlroth, Outi Alanen, Pentti Halonen, Niina Hosiasluoma, Nina Jääskeläinen, Minna Kivelä, Jouko-Thomas Kleine (Mannerheim), Leea Klemola, Pauli Lehtinen, Jukka Manninen, Konsta Mäkelä, Matti Onnismaa, Misa Palander, Heli Sutela, Hämäläis-Osakunnan laulajat

Käsikirjoitus: Outi Alanen, Pentti Halonen, Nina Jääskeläinen, Leea Klemola, Irina Krohn, Konsta Mäkelä, Matti Onnismaa, Heli Sutela

Sävellykset: Antti Ikonen

Ohjaus: Irina Krohn

Kehyskertomus "Paha haju" käsikirjoitus ja ohjaus: Pentti Halonen

Tuottaja: Irina Krohn

Suomen 3/4-vuosisadan kunniaksi valmistunut episodinäytelmä, jossa esittäytyvät kauneudessaan ja kauheudessaan kaikki kansalliset erityispiirteet.

”Siviilirohkeutta edusti se nuori tyttö, joka poistui teatterista kesken esityksen. Jonkin ajan kuluttua häntä seurasi yksi iäkkäämpi naishenkilö. Mutta vähäiseksi jäi Aurinkoteatterin saalis. Jouko Turkka onnistui parhaina aikoinaan tyhjentämään puoli katsomoa.” –Harry Sundqvist, Aamulehti 10.3.1992

”Siviilirohkeutta edusti se nuori tyttö, joka poistui teatterista kesken esityksen. Jonkin ajan kuluttua häntä seurasi yksi iäkkäämpi naishenkilö. Mutta vähäiseksi jäi Aurinkoteatterin saalis. Jouko Turkka onnistui parhaina aikoinaan tyhjentämään puoli katsomoa.” – Harry Sundqvist / Aamulehti 10.3.1992
Ohjelma: 1. Tervetuloa (1917) – 2. Paha haju I: Haiseva huoneisto (1992) – 3. Suomen syntymä: Kummilahjat (1917) – 4. Mielikuvitusvaras-elokuva (toinen aika) – 5. Poliisien kieltolainaikaiset kännijuhlat (1929) – 6. Fjalle och Ralle (1957) – 7. Olavi ja Ophelia – 8. Lehemä (1931) – 9. Tulen. Kantajat! (1932) – 10. Paha haju II: Jengi (1992) – 11. Intermezzo (1927) – 12. Väliaika (1978) – 13. Suomi hiihtää II (1987) – 14. Paha haju III: Dialogi (1992) – 15. Vittutuottaja (1978) – 16. Paholaistanssi (1978) – 17. Elämä (1916) – 18. Satelliittitervehdys Floridasta (1992) – 19. Jatkosota (1942) – 20. Kahvipannu kertoo (1955) – 21. Paha haju IV: Haiseva huoneisto II (1992) – 22. Oi Maamme (1939) – 23. Suvivirsi

Pentti Halosen Teatterikorkeakoulun lopputyöstä ”Ryhmätyökirjoittaminen”, 1994

Kaiken tämän surun ja surkeuden keskelle ilmestyi pelastus yllättävältä suunnalta. Urani oli ulkoisesti kukoistuksessa, mutta itse tiesin olevani pohjalla. Silloin vanha viholliseni Aurinkoteatteri Irina Krohnin hahmossa lähestyi minua jälleen uusine suunnitelmineen. Olin vannonut Pyhän Yrjänän teurastuksen jälkeen 19.10.1989, ettei tuo nainen saa minua koskaan enää mukaan mihinkään. Silti olin jo suostunut esiintymään rampana poikana (olin murtanut varpaani luita Riikka Ala-Harjan tupaantuliaisissa Tapiolassa) esitykseen Rakastettu – triptyykki La Scalassa 25.2.1991. Päätökseni piti siis melkein puolitoista vuotta. Varsinaisen taiteen tekemisen tauko Kolmen sisaren surkuhupaisan kiertueen päättymisen 17.5.1989 ja Suomi 75:n harjoitusten alkamisen välillä 7.1.1992 oli kuitenkin melkein kolme vuotta. Olimme saaneet etäisyyttä ja kasvaneet. Irina oli mennyt naimisiin ynnä muuta.

On hupaisaa huomata että tähän päivään asti minä olen se henkilö joka on ollut osallisena kaikissa Aurinkoteatterin tuotannoissa, vaikka olenkin ollut niin useasti se, joka on kärsinyt eniten. Irinalla on vahva ote minuun, sitä ei voi kieltää. Vaikka häpeän koko käsitettä Aurinkoteatteri, samalla tavoin kuin häpeäisin omaa äitiäni humalassa, olen silti aina paikalla ohjailemassa häirikköä esiteltävään kuntoon.

Nyt tilanne oli uusi. Meillä oli rahaa, meille oli luvattu oikeaa palkkaa, meille oli luvattu oikea teatteri (Turun Kaupunginteatterin suuri näyttämö) ja meillä oli iso näyttelijäporukka: Outi Alanen, Nina Jääskeläinen, Leea Klemola, Konsta Mäkelä, Heli Sutela, Matti Onnismaa ja (jälleen kerran suureksi harmikseni loppuvaiheessa mukaan houkuteltu hankala yllätys) Jouko-Thomas Kleine. Lisäksi omassa huostassani oli oman näytelmäni näyttelijät: Niina Hosiasluoma, Minnä Kivelä, Pauli Lehtinen, Jukka Manninen ja Misa Palander. Ohjasin kokonaisuuden lomaan siis oman näytelmäni Paha Haju, mutta näitä omia tuotoksianihan en tässä yhteydessä käsittele.

Lisäksi meillä oli oma säveltäjä Antti Ikonen ja kaiken kaikkiaan suuri koneisto ja työryhmä. Aloitimme työn Pasilan kirjastosta, josta lainasimme aineistoa (jota kaikkea ei ole vieläkään palautettu, ainakin Heli Sutela menetti tässä touhussa kirjastokorttinsa).

Irina oli vuokrannut meille harjoitushuoneen Kaapelitehtaalta, ja osan hyvin kalliista kuukausivuokrasta suoritimme maalaamalla seinät. Epäilyttävä puuha lankesi feministisesti Konstalle ja Matille, jotka tyylikkäästi maalasivat seinät vain puoliväliin. Minä olin jälleen Irinan johtoryhmässä, ensimmäisen kerran sitten Ankkalinnan 1988, ja nautin erivapauksia.

Istuimme hyvin paljon Kaapelitehtaan kahvilassa. Emme viihtyneet harjoitushuoneessa, jonka seinät olivat maalamattomina mustien öljyroiskeiden peitossa. Istuimme kahvilla, Konsta jopa oluella, tuntitolkulla. Leea myöhästyi pari tuntia ja puhui paljon sponsoroituun NMT:hen.

Kaikki lähti jotenkin taas väärin, mutta aivan uudella tavalla. Irina joutui olosuhteiden pakosta luopumaan suurelta osaltaan taiteellisesta vastuusta, koska hän joutui tuottajan tehtäviin rikollisen ja kimurantin Turun Kaupunginteatterin kanssa. Hän joutui hankkimaan parikin asianajajaa, äänittämään neuvottelut ynnä muuta perin ikävää. Me saimme siis peuhata keskenämme. Tästä peuhaamisesta syntyikin työryhmäkirjoittamiseni rakkain ja kaunein hedelmä.

Leea ja minä löysimme toisemme. Tutkimme valokuvakirjoja ja löysimme kuvan, joka oli otettu miestapon jälkeen. Nuori nainen piti kädessään veristä kirvestä ja hänen äitinsä seisoi vakavana vieressä. Kuva oli aito helmi 1920-luvulta Lapualta. Kuvateksti kuului näin: ”Pahatapaista elämää Lapualla v.1922. Katrilla on se kirves kädessä, jolla hän murhasi Väinön. Vasemmalla Katrin äiti Sanna Maria. Kirves on vielä veressä.”

Istuimme pyöreässä kahvilanpöydässä ja keksimme, että haluaisimme tehdä tämän tarinan näyttämöllä. Minä ehdotin, että murhan syynä oli se, että Väinö oli ollut seksuaalisessa suhteessa perheen lehmään. Heli keksi heti itse, että hän voisi esittää lehmää, Leea keksi että Matti voisi olla äiti, minä halusin olla Väinö ja Leea Katri.

Innostuimme suuresti ja aloimme Leean kanssa (olemme molemmat eteläpohjalaisia) keksimään tokasuja ja sutkauksia pohjalaisella murteella. Kukaan ei mahtunut meidän väliimme, ja vaikka Heli ja Matti yrittivät ja tahtoivat auttaa, ei meidän innostuksemme sallinut heidän saada ääntään kuuluville.

Tapasimme toisen kerran vielä nelistään Ravintola Kappelissa kahvilan puolella ja Leea toimi kirjurina. Sen jälkeen tapasimme vain ja ainoastaan Leean kanssa kahdestaan. Kirjoitimme ensin kaikki repliikit valmiiksi ja vasta sitten katsoimme minkälainen tarina niistä saattaisi muodostua.

Metodi oli vallankumouksellinen ja hieno. Saimme sellaista materiaalia, mitä emme olisi koskaan osanneet itseltämme tilata. Yhteisymmärryksemme oli ilmiömäistä ja nautintomme liian suurta käsitettäväksi. Saimme valmiiksi pienoisnäytelmän käsikirjoituksen minun uudella työhuoneellani Pursimiehenkadulla Juha Mustanojan isoisän vanhalla sähkökirjoituskoneella 21.01.1992. Tekstiä tuli kymmenen sivua: otsikkona: ”Kotivävy teurastettiin omalla kirveellään – Lehemä – Pienoisnäytelmä esityskokonaisuuteen Suomi 75.”

Onnellamme ei ollut rajoja. Muu näyttelijäkaarti oli syystä kateellinen. Erityisesti Heli Sutela oli raivoissaan siitä että ”Pentti on palkattu tähän tuotantoon dramaturgiksi ja nyt hän kirjoittaa itselleen helposti näyteltävää ja loistavaa roolia.” Tämä pilasi meidän kahden ystävyyden eikä ristiriitaa ole vieläkään ratkaistu.

Minä olin niin onnellinen etten välittänyt. Joksikin aikaa suuri osa työryhmästä lamaantui täysin. Irinaa ei ollut olemassa, hän riiteli Turun kanssa. Nina kieltäytyi kirjoittamasta sanaakaan. Matti odotti myöskin valmista. Joukoa ei onneksi näkynyt. Heli oli kateudesta haljeta. Vain Outi taas jälleen kerran osoitti ammattilaisuutensa ja toi hienoja tekstejä, jotka toteutettiin myöskin näyttämöllä: Vittutuottaja (itselleen ja Konstalle), Paholaistanssi (itselleen) ja Kätilön vala (itselleen).

Meillä oli Leean kanssa niin hyvä meininki, että jaksoimme auttaa myös muitakin. Minä autoin dramatisoimaan Hamletia Cajanderin käännöksenä Helille, Konstalle ja Matille. Minä ja Leea kirjoitimme kahdestaan (jos totta puhutaan niin itsellemme) perverssin dialogin ”Tulen. -Kantajat!” Waltarin, Paavolaisen ja Minna Craucherin välille (Heli, Konsta ja Nina). Minä käänsin Outille ELO:n Twilight -biisin sanat ja Outi teki tarinasta käsikirjoituksen elokuvaksi.

Putkemme Leean kanssa jatkui ja kirjoitimme toisillemme hupaisan dialogin Vanha Lotta Muistelee, josta Ville Mäkelä ohjasi suttuisen ja lyhyen elokuvaversion. Minä sanoitin laulut: Suomalainen mieskuorolaulu (Irinan idean pohjalta, Hämäläis-Osakunnan Laulajat), Leean kanssa yhdessä laulun: Paraply (Leea ja Pentti); Punaäidin tuutulaulun (Helille), Laulun Loviisalle (itselleni), Kahvipannu kertoo (tyttötriolle Heli, Leea, Nina), Saamme-laulu (Konstan idean pohjalta Konstalle), Miksi tuo mies on niin lyhyt (Irinan assosiaation pohjalta tyttötriolle), Kaljusen työväenlaulun (Matin idean pohjalta Matille) sekä yhdessä Leean kanssa Katrin ja Igorin dueton iltanuotiolla (itsellemme).

Irina sanoitti itse laulun Intermezzo (Ninalle) ja yhdessä Leean ja Anna Heinämaan kanssa laulun Belokurskaja (Ninalle). Leea ja Nina kirjoittivat yhdessä dialogin osuuteen Fjalle och Ralle (itselleen).

Olin niin produktiivinen ja onnellinen, että monia alkoi jo yököttää. Heli Sutela sai loistavan idean tehdä Suomisen Perhe niin, että kaiuttimesta tulee näyttämölle tuttuja Suomisen Perheen klisheisiä dialogeja, mutta me näyttelemme lavalla aivan toista, ”jykevää draamaa”. Matkustimme Helin kanssa Pohjois-Haagan sivukirjastoon hakemaan Suomis-elokuvaa videolla ja matkustimme kiireesti kotiini Mäkelänkadulle katsomaan elokuvaa ja kirjoittamaan tekstiä. Heli ei jaksanut katsoa eikä kirjoittaa vaan halusi jo lopettaa ja mennä jonnekin. Minä jaksoin ja katsoin ja kirjoitin. Matkustin työhuoneelle ja kirjoitin jutun loppuun sähkökoneella ja siitä tuli todella hieno. Heli ei ollut jaksanut tehdä mitään mutta suuttui silmittömästi kun hieno idea oli ”varastettu” häneltä ja minä olin tuonut valmiin tekstin. Heli ei kuitenkaan itse koskaan tuonut mitään tekstiä näytille, joten teimme minun versioni, hän ei myöskään koskaan jaksanut katsoa Suomisen Perhe -elokuvaa. Kirjoittaminen oli omituista syntiä, josta minua ja Leea raivokkaasti vihattiin.

Tunnelma oli hyvin samanlainen kuin ensimmäisen näytelmäni aikoihin Helsingin Yliopistolla 1984. Me kaksi olimme täynnä riemua, ja ympäristö tuomitsi nimen omaan tuon riemun, ei tuloksia. Ehkä juuri samasta riemun määrästä johtuu, että nimenomaan tämä tuote, Suomi 75 on itselleni taatusti rakkain ryhmätyökirjoittamisen aikaansaama teksti. Toista moista ei ole syntynyt, ei ennen eikä jälkeen. Tavallaan olen jopa sitä mieltä, että se on tähänastisen urani ehdoton huippu, ja nimenomaan pienoisnäytelmä Lehemä.

Käsikirjoitusvaiheen kateus ja viha alkoi unohtua, kun aina yhtä tahditon ja kohtuuton Irina teki paluuta puhelimen varresta ohjaajan pallille ja lehdistön haastateltavaksi. Hän puhui laveasti näytelmästä omanaan ja kertoili Turkkaa lainaten tekevänsä tarinaa niistä ja niistä aiheista. No, suon sen hänelle, koska hän on siinä niin taitava, mutta kyllä se julkeus aina hämmästyttää. Nyt olimme Leean kanssa taas vain näyttelijöitä hänen ”tallissaan”. Käsikirjoitusvaihe oli unohdettu.

Irinalla oli kiire. Ensi-ilta lähestyi eikä kohteliaisuuteen ollut aikaa. Olin ohjannut täysin valmiiksi jo aikoja sitten oman näytelmäni Paha Haju, ja nyt Irina katsoi ohimennen läpimenon ja kävi takahuoneessa tekemässä tekstiin ja näyttämöllepanoon muutoksia suoraan näyttelijöiden kanssa, ilman että olisi neuvotellut asiasta minun kanssani. Tässä vaiheessa minun olisi tietysti pitänyt marssia ulos näyttelijöineni ja teksteineni, mutta Irinan kova ääni ja valtava raivo kellistivät minut jälleen kerran alleen, ja antauduin kuin lehmä teuraaksi. Irina teki mitä tahtoi ja huusi perään.

Pahin kriisi oli kuitenkin vasta tulossa. Rahat olivat lopussa, tai niitä ei koskaan ollutkaan. Turku maksoi käsiohjelmasta 40.000mk, mutta näyttelijät saivat yhteensä kuusi tuhatta per henki. Oli sovittu kahdestakymmenestäviidestä tuhannesta. (Käsikirjoittamisesta ei palkkioita tullut penniäkään.) Tilanne oli huumaava. Konsta yritti lyödä Irinaa, veljensä Ville esti sen ja käveli puolestaan vaimonsa naaman päälle yrittäessään saada tämän hiljaiseksi. Ihmiset halusivat rahaa kuittejaan vastaan, monet olivat ostaneet lavasteita omasta pussistaan, Irina raivosi moisesta röyhkeydestä ja juoksi itkien kotiin ja jätti meidät esiintymään keskenämme Q-teatteriin.

Kaiken kaikkiaan lopputuloksena oli suuri suru. Kenelläkään ei ollut mukavaa, vaikka kaikki oli alkanut niin lupaavasti. Tunnelma oli korjaamattomasti piloilla. Irinan rääkyminen saavutti unohtumattomat mittasuhteet. Hän on kuitenkin aina osannut hoitaa suhteensa ulospäin. Niinpä hän onnistui silkalla volyymillään pakottamaan meidät esittämään (jälleen kerran ilmaiseksi) Lehemää ravintoloissa. Nämä epäonnistuneet kohellukset humalaisten jaloissa tapahtuivat kevään aikana Laulumiehissä, Cafe Nouveaussa ja Imaamin Keinutuolissa. Kevään lopuksi esiinnyimme vitsikkäästi vielä Kyläsaaren katkaisuhoitolan asukeille ja henkilökunnalle.

Kaiken kaikkiaan Suomi 75:stä jäi ristiiriitainen olo. Leean kanssa kirjoittaminen oli ollut taivasta, mutta Irinan jatkuva rääkyminen oli helvettiä. Silti olen erittäin onnellinen ja etuoikeutettu saatuani kokea tuon kaiken. Nyt minulla on mittapuu johon verrata. Nyt minä tiedän, miltä se tuntuu, kun tuntuu taiteellisesti hyvältä kirjoittaa yhdessä toisen kanssa. Ja ehkä Irinakin oli tässä pahimmillaan. Olemme tehneet töitä yhdessä myöhemminkin ja tavattoman sopuisissa merkeissä.

Lehdistökritiikki oli yhtä upeaa kuin esityskin: HBL ja Elisabeth Nordgren otsikoi 10.3.1992: ”Nittiotalets Lappo-opera” ja jatkoi: ”Till vårens teaterhändelser i Helsingfors hör Aurinkoteatteris produktion Finland sjuttiofem … I synnerhet Outi Alanen, Leea Klemola och Pentti Halonen framstår som proffsiga komiker.” Harry Sundqvist Aamulehdessä 10.3.1992: ”Aurinkoteatterin juhlanäytelmä on lähinnä teinipilailujen tasoa.” Suna Vuori Turun Sanomissa 10.3.1992: ”Härskiä ja hauskaa – kunnes vitsit vanhenevat.” IS yleisönosasto 12.3.1992: ”Järkytys teatterissa … 75 markkaa piti maksaa alapäähuumorista, jossa oli myös eläinpornoa.”, Jukka Kajava HS 12.3.1992: ”Parhaat palat ovat muhkeita, mutta välillä salahaukotutta … vaikka sen parhaat palat ovatkin muhkean hauskoja, ilkeitä, hirveitä ja teräviäkin. … Ketään ei säästellä, ketään ei kunnioiteta, kaikki pannaan matalaksi … Näin sukupolvet ovat aina vaihtuneet.” Leena Hietanen HS 13.3.1992: ”… pökerryttävää Suomi-kuvan maalailua. Rivoa, hauskaa ja osuvaa. … esimerkiksi valtioneuvos Johannes Virolainen katsoi kavalkadin loppuun saakka. Epäilisin, että hänestäkin oli makeinta nauraa pohjalaiselle lehmän paneskelijalle.” Marketta Mattila Iltalehdessä 14.3.1992: ”Näyttelijöiden, erityisesti Leea Klemolan ja Pentti Halosen työt ovat värähdyttäviä. Heidän Lehemä-jaksonsa edustaa paitsi alahärmäläistä undergroundia, myös ennennäkemättömällä iskuvoimalla suomalaisskitsoa sielunmaisemaa; sen primitiivisyyttä, rujoa kauneutta, väkivaltaa. Aurinkoteatterin ansiosta voidaan sanoa taas ääneen sanat underground ja anarkia.” Hilkka Eklund Demarissa 19.3.1992: ”Paskapalleroita Suomen tiellä … Suuren ryhmän jokaisen jäsenen on pitänyt saada penkoa isänmaan roskatynnyriä. Kakkakikkareet on kannettu yhteiseen kasaan. Jokainen käy sen kimppuun kuin lapsi, joka on juuri keksinyt oman ulosteensa. Sen sijaan että olisivat jalostaneet löydöksensä lannoitteeksi, aurinkoteatterilaiset voitelevat itsensä yltäpäältä, ja ainesta jää vielä tähteeksikin.” Anu Pesonen Apu-lehdessä 27.3.1992: ”Kun melkein kolme tuntia on nauranut vedet silmissä, pistää loppukohtaus oikeasti itkemään. Talvisotaan miehet lähettävä Suomisen perhe liikuttaa, vaikka teksti on aitoa sotapropagandaa.” Marketta Mattila Suomen Kuvalehdessä 10.4.1992: ”Ravistelevaa, suurta naurua valmistaa helsinkiläinen Aurinkoteatteri.” Jari Nieminen Teatteri-lehdessä 7/92: ”Aurinkoteatterin näyttelijät … olivat ilman palkkaa, sillä Turun Kaupunginteatteri ei voinutkaan maksaa mitään.”

Esitykset jatkuivat yleisön pyynnöstä vielä joulukuussa Fredrikinkadun Teatteri Pienessä Suomessa. Marketta Mattila Iltalehdessä 5.12.1992: ”Tämä traagisesti ja ylväästi esitetty ylirivo tarina ylittää verbaalisesti kaikki ah!-illan toleranssirajat. Se edustaa puhdasta suomalaiskansallista paniikkitaidetta. … Lannanhajuinen ja brutaali lehmä-kuvaelma ei sovi ollenkaan ah!-albumin solariumnahkojen sekaan.” Teppo Sillantaus HS 11.12.1992: ”Lähes kolme ja puolituntinen esitys on nyt lyhentynyt kahteen tuntiin, ja kaipaisi edelleen vähemmän hölsäilyä ja enemmän parhaiden palojen terävyyttä. … Vaikka esityksen ideat ovat välillä törttöjä, Aurinkoteatterin näyttelijät ovat nautinto, erityisesti Konsta Mäkelä, Leea Klemola ja dramaturgiksi koulutettu mutta luonnonhauska Pentti Halonen.”

Kaikkiaan esityksestä kirjoitettiin 28 lehtijuttua, mikä on suuri määrä. Irina kärsi ristiriidoista niin, että tuskin koskaan enää tekee mitään Aurinkoteatterinsa kanssa, ellei joskus vieraile. Mutta muisti on lyhyt, ja Irinakin vierailee tällä hetkellä tuossa nimenomaisessa Turun Kaupunginteatterissa.

 

Facebook
Google+
http://universum.fi/ohjelmisto/suomi-75-%E2%80%B0/
Twitter