En maskerad, galen saga för vuxna – Naamioitu, hullu satu aikuisille
”De vita tunna benen lyser i natten. Hon springer snabbt, på lätta fötter fast marken är täckt av stenar och lera. Hon stannar till som för att lyssna eller spana. Snart kommer månen att stiga upp bakom skogen. Det är bråttom, hon måste hinna fram. Hennes andedräkt ryker i den kalla natten. Hon flämtar. Hon kastar sig ner i ett dike och börjar springa på bottnet. Plötsligt fastnar hennes ben men hon sliter sig lös. Hon ser härvan av rostig gammal taggtråd. Det skadade benet blöder när hon springer vidare. Hon kan redan skönja månen mellan träden, käkarna värker, flåsningen blir djupare, pulsen dånar i öronen. Hon måste hinna fram.”
Det falska barnet är en hårresande saga om ett barn som bär på en skugga. Det finns ingen som vill se det, ingen som kan älska det. Det vilar en förbannelse över barnets släkt. I generationer har det varit tyst och kallt i stugan. Alla är rädda, för varandra, för sig själva, ända sen farfars far kom hem från Det Stora Kriget…För att överleva måste barnet ta på sig en mask. Ett nytt ansikte som man kan tycka om. Som är följsamt, som man kan tåla.
En dag händer något. Barnet märker att generationer av nedtrykta känslor börjar att bryta sig fram. Förvandlingen har börjat. Till råga på allt från skogen snirklar sig ett luktspår. En ljuvlig doft av bulla. Barnet kan inte stå emot, han måste gå till skogen. Spisen i pepparkakshuset är varm och inbjudande.
I föreställningen använder man masker, som hjälper man att bli nån annan – genom att täcka in vår egen mask, kan en annan del av oss träda fram. Trancemask är en metod som ursprungligen är utvecklad av improvisationspedagogen Keith Johnstone. Sedermera har metoden vidareutvecklats av bla Suzanne Osten i Unga Klara, Stockholm, Per Brahe i New York och av Teater Venus här i Helsingfors.
”Ohuet kintut hohtavat valkoisina yössä. Tyttö juoksee nopeasti, kepein askelin vaikka maa on kivien ja saven peittämä. Hän pysähtyy ikäänkuin kuuntelemaan ja tähystämään. Pian nousee kuu metsän takaa. On kiire, hänen täytyy ehtiä perille. Hänen hengityksensä höyryää kylmässä yössä. Hän puuskuttaa. Hän heittäytyy ojanpohjalle ja lähtee juoksemaan. Yhtäkkiä hänen jalkansa jää kiinni johonkin mutta hän riuhtaisee itsensä irti. Hän huomaa vanhan ruosteisen piikkilankavyyhdin. Loukkaantunut jalka vuotaa verta kun hän juoksee eteenpäin. Hän voi jo aavistaa kuun puiden välissä, leukoja särkee, huohotus syvenee, pulssi pauhaa korvissa. Hänen täytyy ehtiä perille.”
Valelapsi kertoo hiuksia nostattavan tarinan lapsesta jolla on synkkä varjo. Kukaan ei halua nähdä lasta, eikä kukaan osaa rakastaa sitä. Lapsen suvun yllä lepää kirous. Sukupolvesta toiseen tuvassa on ollut hiljaista ja kylmää. Kaikki ovat pelänneet, toisiaan, itseään. Siitä asti kun isoisän isä palasi Suuresta Sodasta… Selviytyäkseen lapsen on pukeuduttava naamioon. Otettava uudet kasvot, joista voi tykätä. Jotka mukautuvat, joita voi sietää.
Eräänä päivänä jotain tapahtuu. Lapsi huomaa, että sukupolvien pidätetyt tunteet alkavat murtautua pintaan. Muodonmuutos on alkanut. Kaiken kukkuraksi metsän siimeksestä leijailee houkutteleva pullan tuoksu. Lapsi ei voi vastustaa sitä, metsään on päästävä. Piparkakkutalon uuni on lämmin ja houkutteleva.
Esityksessä käytetään naamioita, jotka auttavat ihmistä muuttumaan joksikin toiseksi – peittämällä omat maskimme voi toinen osa meissä nousta esiin. Transsimaski on metodi, jonka improvisaatiopedagogi Keith Johnstone on alunperin kehittänyt. Sen jälkeen metodia ovat kehittäneet eteenpäin mm Suzanne Osten Tukholman Unga Klarassa, Per Brahe New Yorkissa ja Teatteri Venus täällä Helsingissä.
Katso videomateriaalia harjoituksista Youtubessa:
An Evening With The Family
Tuntematon sotilas
The True Lepricon
Thoro
Föreställningen är åtminstone tvåspråkig, samt ordlös / Esitys on vähintään kaksikielinen, sekä sanaton.